Kun lumi puhuu hiljaa

Maaliskuun lopulla matkustin Pyhätunturille, pohjoiseen Lappiin.
Kevättalvi – tuo kaunis sana – tuntui juuri oikealta.
Lumen keskellä oli jo pieniä merkkejä keväästä.

Yöjunassa keinuen saavuin perille – vastassa oli vain hiljainen, valkoinen polku.
Sain kulkea sitä omaan tahtiin, kuunnellen vain omia askeleitani. Se oli ylellisyyttä hiljaisuuden keskellä.

Tänään kuljin lumikenkäpolkua pitkin kohti Ukko-Luostoa.
Rinne oli paikoin jäinen, hengitys nousi.
Kun käännyin katsomaan taakse, taivas oli lempeän sininen.

Kurkistin sisään Ukko-Luoston maisematupaan.
Täydellinen pieni pysähdyspaikka – juuri sellainen, joka sopii Poco fermatalle.

Missään ei näy ketään, mutta luonto puhuu hiljaa.
Kuljen reittimerkkejä seuraten, lumen ja taivaan välissä.
Tuntuu kuin pilviin voisi melkein koskea.
Puiden määrä vähenee ylöspäin. Ne puut kestävät talven rauhassa.

Saavuin Ukko-Luoston huipulle.
Ei tuulen ääntä, vain hiljaisuus ympärillä.

Hiljaisuus puhuu.
Luonto kuuntelee.
Olen vain.