Pienet tarrat, suuret tunteet – lasten tarravaihto

Japanissa on parhaillaan käynnissä yllättävä ilmiö. Tarravaihto (shīru kōkan, シール交換), joka sai alkunsa jo 1980-luvulla, on noussut uudelleen valtavaan suosioon. Monet sanovatkin sen olevan tällä hetkellä yksi lasten suosituimmista harrastuksista.

Kuulin ilmiöstä ensimmäisen kerran aivan sattumalta. Kysyin Japanissa asuvilta sukulaisiltani, mitä heidän 10-vuotiaalle tyttärentyttärelleen voisi antaa syntymäpäivälahjaksi. Odotin kuulevani jonkin lelun, kirjan tai käsityötarvikkeen nimen. Sen sijaan sain vastauksen:

“Hän on nyt täysin hullaantunut tarroihin.”

Tarrat?

Ajattelin heti täällä Euroopassa tuttuja tarrakirjoja, joissa puetaan hahmoille vaatteita tai rakennetaan eläimille ja satuhahmoille omia maailmoja. Niinpä hankin hänelle saksalaisen lasten tarrakirjan, sellaisen, jossa tarroilla täydennetään kuvia kuin kuvakirjaa.

Toivoin lahjan ilahduttavan saajaansa. En kuitenkaan vielä ymmärtänyt, mistä Japanin tämänhetkisessä tarrabuumissa todella oli kyse.

Vasta myöhemmin, eräällä junamatkalla Japanissa, näin jotain yllättävää. Kaksi alakouluikäistä tyttöä istui vastakkain, otti laukustaan paksut tarra-albumit ja alkoi selata niitä innostuneesti. Hetken kuluttua he olivat jo syvällä neuvotteluissa.

Toinen osoitti tarkkaan valitsemaansa tarraa.

“Entä tämä?”

Toinen mietti hetken, hymyili ja vastasi:

“Saanko todella näin söpön tarran?”

Näin ensimmäistä kertaa lasten tarravaihdon käytännössä. Kyse ei ollutkaan vain tarrojen keräämisestä, vaan kokonaisesta pienestä kulttuurista, jossa yhdistyvät luovuus, neuvottelu, yhteisöllisyys ja ilo yhdessä tekemisestä.

Miten tarravaihto toimii?

Tarravaihto perustuu erityiseen tarra-albumiin, johon tarrat voidaan kiinnittää ja irrottaa helposti. Lapset järjestävät kokoelmansa huolellisesti väreittäin, teemoittain tai suosikkihahmojen mukaan. Monille albumi on oma pieni maailma, jonka ulkoasuun ja järjestykseen käytetään paljon aikaa.

Kun ystävät tapaavat, he selaavat toistensa albumeita ja kertovat, mitkä tarrat kiinnostavat heitä. Sen jälkeen alkaa neuvottelu. Vaihdon onnistuminen edellyttää, että molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Lopuksi tarrat irrotetaan ja kiinnitetään uusiin paikkoihin omissa albumeissa.

Tässä pieni välähdys siitä, miltä tarravaihto näyttää Japanissa:

Miksi tarravaihto kiinnostaa juuri nyt?

Tarravaihdon suosio liittyy osittain siihen, että se tarjoaa vastapainoa digitaaliselle arjelle.

Kun suuri osa ajasta kuluu näyttöjen äärellä, tarrat tuntuvat konkreettisilta. Niitä voi koskettaa, järjestellä ja ihailla. Erityisen suosittuja ovat kolmiulotteiset, kiiltävät ja läpinäkyvät tarrat, joiden materiaalit ja pinnat tekevät niistä lähes pieniä keräilyesineitä.

Tarravaihto tarjoaa myös mahdollisuuden ilmaista omaa persoonallisuutta. Albumista tulee oman maun ja kiinnostuksen kohteiden näyteikkuna. Jotkut kokoavat sivuja suosikkihahmojen ympärille, toiset luovat värien tai teemojen mukaan yhtenäisiä kokonaisuuksia.

Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että tarravaihto tuo ihmiset yhteen.

Lapsille se on helppo tapa tutustua uusiin ystäviin. Yksi kysymys – “Vaihdetaanko tarroja?” – riittää usein avaamaan keskustelun.

Pieniä kohtaamisia, joilla on merkitystä

Tarravaihdon viehätys ei ehkä lopulta olekaan itse tarroissa.

Kun muistelen oman lapsuuteni leikkejä, mieleeni nousevat ennen kaikkea ihmiset. Hippaleikit, pihapelit ja monet muut yhteiset hetket opettivat meitä kuuntelemaan, neuvottelemaan, sopimaan ja toisinaan myös pyytämään anteeksi.

Tarravaihto tuntuu kuuluvan samaan jatkumoon.

Kun kaksi lasta istuu vastakkain, selaa albumeitaan ja pohtii yhdessä, mikä vaihto olisi reilu, he harjoittelevat samalla monia sellaisia taitoja, joita tarvitaan myöhemmin elämässäkin. He oppivat ilmaisemaan omia toiveitaan, huomioimaan toisen näkökulman ja tekemään kompromisseja.

Samalla he saavat hetken hengähdystauon ruuduilta.

Tarrat irtoavat sivusta pienellä äänellä. Ne vaihtavat omistajaa. Katseet kohtaavat. Joku hymyilee tyytyväisenä löytöään.

Pienet tarrat kulkevat kädestä käteen, mutta niiden mukana liikkuu myös jotakin arvokkaampaa: kokemus nähdyksi tulemisesta ja ilosta, joka syntyy yhteisestä hetkestä.

Ehkä juuri tällaisista pienistä kohtaamisista kasvaa vähitellen taito kuunnella toista, kertoa omista ajatuksistaan ja löytää paikkansa muiden joukossa.