Päivät ja yöt Pallaksella

Tänäkin vuonna suuntasin kevätlomalla Lappiin. Tällä kertaa matkustin päiväjunalla Rovaniemelle. Etukäteen hieman huolettanut kahdeksan tunnin junamatka kului kuitenkin yllättävän nopeasti, lähes huomaamatta.

Ensimmäiset kaksi yötä vietimme Ylläksellä hotellissa, ja loput neljä yötä majoituimme Pallaksen lähellä sijaitsevassa mökissä. Lunta oli enemmän kuin odotin, ja rinteet olivat täynnä laskettelijoita. Lämpötila pysytteli muutaman asteen pakkasella, mutta tuuli teki ilmasta purevamman, ja paikoin jäiset tiet muistuttivat varovaisuudesta. Untuvatakki ja nastakengät osoittautuivat hyväksi valinnaksi.

Mökkialue oli hyvin rauhallinen – ihanteellinen paikka kävelyille. Tilava hirsimökki tarjosi mukavuutta ja tilaa olla, hengittää ja hiljentyä – paikka, johon voi halutessaan tutustua tarkemmin täältä.

Sää oli aluksi hieman epävakainen, mutta kun ajoimme vuokra-autolla läheiselle Pallastunturille, maisema avautui täysin toisenlaisena kuin viime syksynä. Kaikkialla oli valkoista – lumi ja pilvet sulautuivat yhteen kuin maa ja taivas olisivat kadottaneet rajansa. Tunturille noustessa sininen taivas alkoi vähitellen avautua. Ylempänä puut harvenivat, ja tunturien muodot erottuivat selkeämmin: toinen muistutti pehmeää vaniljajäätelöä, toinen pyöreää daifukua – molempia omia suosikkiherkkujani.

Eräänä iltana taivas kirkastui. Seurasin revontuliennustetta, ja aktiivisuuden noustessa päätimme lähteä vielä Pallakselle. Päivän ja yön maisemat olivat kuin kaksi eri maailmaa. Yöllinen tunturi oli hiljainen, lempeä ja lähes satumainen – kuin olisi voinut kuulla sen hengityksen.

Vähitellen revontulet alkoivat ilmestyä taivaalle. Kylmä tuuli kuitenkin ajoi meidät lopulta takaisin mökille lepäämään.

Keskellä yötä heräsin koputukseen ja huudahdukseen: “Nyt ne näkyvät!” Puoliksi unessa nousin, pukeuduin ja menin ulos. Edessäni avautui revontulten täyttämä taivas. Oli täysikuu, ja valo sekä liike täyttivät koko taivaan. Kaikki muuttui hetkestä toiseen – niin voimakkaasti, että niskaan sattui jatkuvasta ylöspäin katsomisesta.

Seuraavana päivänä sää oli täydellisen kirkas. Palasimme jälleen Pallastunturille. Ihmiset laskivat suksilla ja harrastivat leijahiihdon kaltaisia lajeja. Itse laskin kelkalla vauhdikkaasti rinnettä alas, lumen pöllytessä kasvoille. Naurun ja liikkeen lomassa kiipesimme ylös ja laskimme uudelleen, yhä uudelleen.

Kuuden yön matkasta viimeiset kolme iltaa tarjosivat upeita revontulia – tunsin itseni onnekkaaksi.

Pallastunturin maisema, sekä päivän kirkkaudessa että yön hiljaisuudessa, jäi mieleen lähes epätodellisena. Ja taivaalla tanssivat revontulet – ne ovat yhä jossakin sisälläni, liikkeessä.