Osaanko tulkata?

Lapin-matka on takana. Aamuvarhaisella palaan yöjunalla kotiin – keho vielä keinuen ja mieli matkasta irrallaan. Puran laukut, keitän aamuteetä, laitan pyykit pyörimään, ja arki alkaa hiljalleen asettua takaisin paikoilleen.
Päätän käydä kuntosalilla virkistäytymässä. Matkalla asemalle puhelin soi – harvinaista. Näyttöön ilmestyy tuntematon numero, jossa lukee jotakin “tulkkaus, käännös…”. Yleensä en vastaa tällaisiin, mutta tällä kertaa sormeni painaa hyväksynnän kuin itsestään.

Soitto koskikin tulkkauskeikkaa. Vasta puhelun jälkeen muistan, että olin joskus lähettänyt tälle yritykselle sähköpostia.
”Meillä olisi viikon päästä tulkkaustyö. Sopisiko? Voisitko tulla huomenna aamulla haastatteluun? Hakemus löytyy verkkosivuiltamme.”

Huomaan nyökkääväni moneen asiaan ennen kuin ehdin edes kunnolla miettiä. Seuraavana päivänä suuntaan haastatteluun.
Olen ajoissa – liiankin ajoissa – ja juon lähikahvilassa kupin teetä. Sitten, tietenkin, eksyn matkalla ja myöhästyn 30 sekuntia.

Silti kaikki sujuu: vastaan kysymyksiin, täytän paperit, minusta otetaan kuva, saan ohjeet. Viikon päästä minulla olisi edessäni ensimmäinen tulkkaus: 45 minuutin Lastenneuvola-tapaaminen, suoraan puhelimitse. Muuta minulle ei kerrottaisi – se kuuluu käytäntöihin.

Tulkkaus!

Kotiin päin kävellessä olen iloinen ja innokas… mutta vähitellen innon alle hiipii epävarmuus. Entä jos en osaakaan?
Virallista tulkkauskokemusta minulla ei juurikaan ole. Olen kääntänyt tilanteita työpaikalla, koulussa, tuttavien kanssa – auttanut, selvittänyt, yhdistänyt – mutta se ei ole sama asia.
Olen kerran toiminut myös työpajan tulkkina Sibelius-Akatemiassa – pieni mutta mieleenpainuva hetki – mutta en silti ajattele sitä “varsinaisena” tulkkauskokemuksena. Se oli enemmänkin poikkeus, ei ammattimainen tehtävä.

Lähetän viestin suomalaiselle ystävälleni. Hän vastaa lämpimästi ja lähettää kasan hyödyllisiä Lastenneuvola-linkkejä. Hän, joka puhuu japania paremmin kuin moni japanilainen, koska vietti lapsuutensa Japanissa. Olen kiitollinen hänen avustaan ja lempeästä tuestaan.
Muistan yhä, kun kävin ensimmäistä kertaa hänen perheensä kotona ja ihmettelin, kuinka sujuvaa heidän japaninsa oli. Kysyin, miten he olivat oppineet kielen. Hänen isänsä toi työhuoneesta pinon sanakirjoja ja sanoi: ”Näillä.” En unohda sitä näkyä.

Sekä suomi että japani ovat erityisiä kieliä. Niitä on vaikea kääntää rinnakkain englannin tai saksan kautta, ja suomi–japani-sanakirjojakin on yhä vähän. Juuri siksi näiden kielten osaaminen tuntuu arvokkaalta. Ehkä saan olla ylpeä siitä, että kannan mukanani kahta kieltä – äidinkieltäni ja toista, josta on tullut hiljalleen osa minua.

Seuraavat päivät kuluvat Lastenneuvola-sivuja kääntäessä, rokotusaikatauluja etsiessä ja muistellessa aikaa, jolloin vein oman lapseni neuvolaan – ja tajutessani, miten paljon olen unohtanut.
Harjoittelemme viikonloppuna perheen kesken: kysymyksiä ja vastauksia suomeksi ja japaniksi. Yllätyn siitä, miten vaikeaa on muuttaa ymmärretty asia sanoiksi heti. Vasta nyt tajuan, kuinka paljon olen arjessa vain “aavistanut”, kiteyttämättä.

Päätän pyytää apua myös ChatGPT:ltä. Mitä enemmän harjoittelen, sitä enemmän epävarmuus kasvaa.
Osaanko tulkata?

Kaksi päivää ennen keikkaa löydän YouTubesta Lastenneuvola-videoita ja harjoittelen ääneen. Reaktio on hidas, sanat eivät tule ulos. Kuulen oikein, mutta en ehdi muotoilla. Muistiinpanotkin jäävät vajaiksi.
Silti – en missään vaiheessa ajattele luovuttavani. Se on minulle merkki siitä, että haluan tätä oikeasti.

Sitten koittaa päivä.

Testaan puhelimen ja kuulokkeet. Valmistan vesipullon, muistiinpanovälineet ja sanakirjan.
Sääntö on selvä: tulkkaan kaiken, en selitä. Käytän ensimmäistä persoonaa.

Esittelen itseni neuvolan terveydenhoitajalle ja asiakkaalle, ja tapaaminen alkaa.
Asiakkaan puhelin on pöydällä – ääni kuuluu heikosti. Pyydän häntä pari kertaa puhumaan kovempaa, mutta ääni jää hiljaiseksi.

Kun asiakas kertoo hiljaisella äänellä: “Perheessä oli äskettäin surua ja kävin kotimaassa…”, ymmärrän yhtäkkiä hänen äänensä sävyn.
Välitän sanat hoitajalle, joka vastaa lempeästi: “Otan osaa.”

Tapaaminen päättyy nopeasti. Arvioin itse, että sain ehkä 55 % asioista tulkattua. Mutta tunne on yllättävän hyvä.
Olen saanut kokea jotakin arvokasta – hetken, jossa kieli yhdistää ihmisiä ja jossa saan olla avuksi.

On etuoikeus saada auttaa toista juuri sillä, mitä rakastan: kielellä.